Raiskatun päiväkirja

Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoille! Viime kirjoituksestani on taas vierähtänyt aikaa, kaikki muu elämä on vienyt niin paljon energiaa ja voimavaroja. Kaikesta huolimatta koen voivani melko hyvin. Viime syksyn stressi on alkanut purkaantua, ja oloni on oikeastaan mukavan keveä. Huomaan kyllä, että edelleen kaipaan niin henkistä kuin fyysistäkin lepoa, mutta ainakin mieleni on rauhallinen. Kehossani on pientä kremppaa joka puolella, mutta se nyt ei ole mitään uutta.

Samalla kun muu stressi helpottaa ja oloni on suht hyvä, tunnen suurta ja voimakasta riittämättömyyttä. Tunne lähtee aina ensin ulkonäkööni liittyvistä asioista ja siitä sitten leviää muille osa-alueille. Lopulta ahdistun ja en enää itsekään tiedä, miksi en riittäisi tai mihin en riittäisi. Se on hyvin hämmentävää. Kun onnistun jossakin tai saan kehuja, sivuutan ne helposti. En halua uskoa hyvää itsestäni. Tässäkin asiassa jotkut päivät ovat parempia kuin toiset. Joinain päivinä huomaan, että peilikuvani ei näytä mielestäni enää samalta kuin ennen, vaan oikeastaan peilissä näkyy jotakin sellaista, jonka hyväksyn sellaisena kuin se on. Se tunne, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, on mahtava. Kunpa se ei olisi aina niin ajoittainen tunne, vaan pysyvämpi olotila…

Rakastan kauniita vaatteita, korkokenkiä ja haluan omasta mielestäni näyttää itselleni kauniilta (tai ainakin yrittää). Kadulla kävellessäni en katso ihmisiä silmiin, sillä jos huomaan, että joku katsoo minuun, ahdistun. Erityisesti miesten katseet ovat minulle hankalia käsitellä, koska jostakin syystä pelkään tuntemattomia miehiä (uskomatonta, että tajusin tämän vasta muutama viikko sitten!!). Eilen metroasemalla kaksi raksamiestä arvostelivat hyvin kovaan ääneen ohikulkevien naisten ulkonäköä. Olin suunnattoman vihainen siitä (he eivät sanoneet kovin kauniita asioita). Jos arvostelevat, pitäisivät sen omana tietonaan, ei kaikkien tarvitse tietää heidän mielipiteitään muista. Itse olin onneksi hieman sivussa, enkä ainakaan kuullut, että he olisivat tarttuneet minun ulkonäkööni. Onneksi. Oloni ei silti ollut hyvä, sillä minun mielestäni jokainen näyttää siltä kuin näyttää, emmekä me muut ole sitä tuomitsemaan. Jos maailma pyörisi hieman vähemmän seksikkyyden, kauneuden ja hoikkuuden ym. ympärillä, olisimme kaikki varmasti onnellisempia. Itse olen seurannut vierestä hyvän ystäväni taistelua syömishäiriön kanssa, enkä toivo, että kenenkään tässä maailmassa täytyisi joutua sellaiseen taisteluun, niin raadollista se on.

Hei,

olen Helsingin yliopiston opiskelija ja teen Pro graduani raiskattujen naisten oikeusprosessikokemuksista. Etsin tutkimukseeni haastateltavia. Jos olet käynyt läpi oikeusprosessin liittyen raiskausrikokseen (käräjäoikeudenkäynti ja hovioikeudenkäynti läpikäytynä), olisin kiitollinen, jos haluaisit jakaa kokemuksesi ja ajatuksesi oikeusprosessista.

En tule haastattelussa kyselemään sinulta raiskaukseen liittyviä asioita, vaan tarkoituksenani on tavoittaa juuri sinun ajatuksesi ja kokemuksesi oikeusprosessista. Haastattelut ovat ehdottoman luottamuksellisia ja anonymiteettisi säilytetään koko tutkimuksen ajan. Olen tehnyt samasta aiheesta keväällä 2011 kandidaatin tutkielmani, ja myös itse käynyt läpi oikeusprosessin raiskauksen uhrina muutamia vuosia sitten.
Jos kiinnostuit tutkimukseen osallistumisesta, otathan minuun yhteyttä. Yhteyden ottaminen ei sido sinua vielä mihinkään.

lexine@wippies.fi

Olen koko syksyn tehnyt aktiivisesti myös graduani, jonka aiheena ovat siis raiskattujen naisten oikeusprosessikokemukset. Yllättäen gradun kirjoittaminen on tuntunut ajoittain hyvin raskaalta. Olen jatkuvasti reflektoinut omia tuntemuksiani ja omia ajatuksiani. Ehkä olen päässyt eteenpäin ja hyväksynyt sen, että minun ei tarvitse koskaan olla täysin sinut tapahtuneen kanssa. Olen myös huomannut suorastaan suuttuvani, kun luen lähdekirjallisuutta raiskauksiin liittyen. Se epäoikeudenmukaisuuden tunne, joka minulle tulee, on voimakkaampi kuin aikaisemmin. En tarkoita epäoikeudenmukaisuutta itseäni kohtaan, vaan kaikkia niitä ihmisiä kohtaan sukupuolesta, iästä ym. riippumatta, jotka ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa tai syrjintää. On uskomatonta, että tietyt mielikuvat ja stereotypiat liittyen seksuaaliseen väkivaltaan elävät niin syvällä yhteiskunnassamme.

Osin ajattelen, että teen gradua jolla on oikeasti merkitystä . Osin ajattelen, että eivät nämä asenteet yhteiskunnassamme mihinkään muutu. Vaikka kuinka pyrkisin osoittamaan, että oikeudenkäynnit ovat uhrin hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta äärimmäisen tärkeitä etappeja, muuttuvatko nämä käytännöt koskaan? Voiko oikeusjärjestelmä muuttua, tulla uhrisensitiivisemmäksi tai luoda uusi käytänteitä seksuaali- ja väkivaltarikosten uhreille? Mitä minä yksin voin tehdä asian eteen?

Kysymys saattaa liittyä mainitsemiini stereotypioihin. Yhteiskunnassamme seksuaalirikoksen uhri nähdään jotenkin omituisesti osasyyllisenä tapahtuneeseen. Keskustelupalstoilla esitetään, että naiset ja nuoret tytöt keksivät hyväksikäyttö- tai raiskaussyytöksiä muhkeiden vahingonkorvausten toivossa. Jos uhri on ollut tekijälle läheinen, seksuaalisen väkivallan todellisuutta epäillään. Tämä on kovin ristiriitaista ajateltaessa sellaista rikosta kuin esimerkiksi raiskaus on. Kukaan ei varmasti kävisi pitkää ja raskasta oikeusprosessia läpi niiden muutamien ropojen toivossa, jotka siitä parhaimmillaankin saa. En usko, että joku vapaaehtoisesti haluasi kertoa kaikkia yksityiskohtia tuntemattomille ihmisille.

Monet puhuvat esim. keskustelupalstoilla väärien raiskausilmoitusten määrästä vertaamalla mielipiteitään niihin lukuihin, jotka kertovat siitä, kuinka moni on halunnut esimerkiksi perua tekemänsä rikosilmoituksen seksuaalisesta väkivallasta tai ilmoittanut syyttäjälle, että haluaa lopettaa oikeusprosessin kesken kaiken. Jokainen, joka on käynyt läpi oikeusprosessin liittyen seksuaalirikoksiin tietää, että se on yhtä helvettiä. Koskaan ei voi tietää missä asia on menossa, koneiston rattaat pyörivät hitaasti, joudut kertomaan asioita, joita et haluaisi itse edes ajatella, monelle tuntemattomalle ihmiselle. Joudut odottamaan ja odottamaan lisää, soittelemaan, lähettämään lääkärinlausuntoja, etsimään tukea ja mielenterveyspalveluita, jonottamaan jne. Vain harva selviytyy sellaisesta rumbasta yksin. Ilman tukihenkilöä ja ihmistä, joka hoitaa puolestasi sellaisia asioita, joita et itse kykyne hoitamaan, on helpompaa sanoa, että ei halua asiaa oikeuskäsittelyyn. Kun tähän lisätään vielä se, että ei ole mitenkään itsestään selvää, että tekijä saisi asiassa tuomion, on varmaankin selvää, mistä suurin osa tällaisista pyynnöistä johtuu. En tietenkään sano, että joukossa ei olisi vääriä ilmoituksia, mutta mielestäni tästä määrästä on mahdotonta vetää suoraan johtopäätöksiä.

Yleisiin asenteisiin vaikuttaminen on jos ei mahdotonta niin ainakin hidasta. Vaikka välillä mietin, lukeeko kukaan koskaan graduani tai onko sillä merkitystä. Uskon silti, että tekemäni työ ei ole täysin turhaa. Aihe on niin raskas, että mieleni tekisi välillä itkeä. Se ei johdu ainoastaan siitä, että olen kokenut jotakin samanlaista kuin mitä käsittelen työssäni. Uskon, että kuka tahansa empatiakyvyn omaava ihminen voi tuntea laajan tunneskaalan työtäni lukiessa.

Huomaan, että joulukuun 13. lähenee ja lähenee. Mieleni on aktivoitunut, ja ajattelen asioita, joita en normaalisti enää ajattele. Muutama yö sitten näin järkyttävän ahdistavaa unta, jossa Paha Mies piti minua vankina ja raiskasi minut. Huusin ja itkin, potkin ja taistelin, mutta en päässyt pois. Huoneessa oli ikkuna, jonka takana kulki ihmisiä. Kukaan ei kuullut tai nähnyt minua, tai sitten kukaan ei välittänyt. Sitä vain jatkui ja jatkui, enkä pystynyt heräämään.

Muutama päivä ennen tätä unta, kesken hellän hetken mieheni kanssa, koin järkyttävän määrän flashbackejä. Näin ei ole käynyt pitkään aikaan, seksin jälkeen kyllä joskus, mutta että kesken sen kaiken… Jotenkin pystyin keräämään itseni kokoon, mutta en pystynyt enää jatkamaan. Tunsin vihaa itseäni kohtaan, epäonnistumista, syyllisyyttä, häpeää…

En ole kokenut tällaista ahdistusta tulevasta vuosipäivästä moneen vuoteen. Nyt on jostakin syystä hankalaa. Ehkä siksi, että en käy enää terapiassa? Toivon, että oloni helpottaa 13. päivän jälkeen…

Näin YK:n kansainvälisenä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä mieleeni heräsi jälleen kerran kysymys siitä, kuka auttaa raiskauksen uhria Suomessa. Kun Suomessa joutuu raiskauksen uhriksi, avun saaminen ei ole Suomessa itsestään selvyys. Omalla kohdallani poliisi antoi minulle käteen Tukinaisen esitteen ja käski soittamaan sinne. Asun pääkaupunkiseudulla, joten minulla oli tosiaan mahdollisuuksia päästä jonnekin tapahtuneen jälkeen hoitoon. Ongelma oli, että minun piti ITSE soitella ympäri puoli kaupunkia ja itku kurkussa kertoa mistä on kyse. No, alle 18-vuotiaana pääsin suht hyvin mielenterveyspalvelujen piiriin kaupungissani. Kun syyttäjän päätös viipyi, myös mielenterveyspalvelut loppuivat.

Ongelmista tuli suurempia kun tarvitsin lisää säännöllistä hoitoa oikeusprosessin lähestyessä. Olin 20-vuotias, järkyttynyt, ahdistunut ja masentunut. En jaksanut itse hoitaa sitä soittelurumbaa, Tukinaisessakin puhelimeen vastasi joku tukihenkilö, jolle taas jouduin selittämään tarinani, mutta mitään konkreettista tukea ei ollut tarjolla. Olin täysin rikki. YTHSn mielenterveyspalvelut olivat erittäin rajalliset. Viisi kertaa, ja sitten ohjaus psykiatriselle sairaanhoitajalle kerran viikossa siihen asti kunnes käräjäoikeudenkäynti oli ohi. Olisin jo tässä vaiheessa kaivannut pysyvää hoitosuhdetta johonkin luotettavalta tuntuvaan ammatti-ihmiseen, joka tietäisi mitä koen.

En jaksanut opiskella, en jaksanut olla mukana sosiaalisessa elämässä ym. Olin masentunut. Oikeastaan muistikuvani tuolta ajalta ovat melko hataria, sillä elin sumussa ja söin lääkkeitä tai oman nimitykseni mukaisesti “pöpipillereitä”. Ainoa mitä jaksoin tehdä, oli treenata kymmenen kertaa viikossa. Rakastin sitä tunnetta, kun rääkkäsin kehoni maitohapoille, kun sykkeeni hipoi 195 bpm, kun tuntui, etten enää saanut henkeä.

Kun sitten käräjäoikeudenkäynnin ja hovioikeudenkäynnin välissä pääsin pidemmälle jaksolle psykologille YTHS:lle, tunsin oloni heti paremmaksi. Sain puhua yhdelle ihmiselle, sain kertoa tuntemukseni säännöllisesti jollekin ja sain apua omaan tukalaan olooni. Pääsin psykiatrille, joka tarkisti lääkitykseni ja sai sen kohdalleen. Elämä alkoi näyttää vähän valoisammalta. Sain Kelan tukemaa terapiaa, kaksi kertaa viikossa. Vihdoin ja viimein. Hovioikeudenkäynti tuli ja meni, terapia jatkui. Korkeimman oikeuden päätös tuli ja oikeusprosessi loppui, terapia jatkui. Sain vielä Kelalta kolmanneksi vuodeksi yhden käynnin viikossa, ja YTHS kustansi toisen käynnin viikossa. Tämä viimeinen terapiavuosi vei minua aivan älyttömästi eteenpäin asian käsittelyssä.

Mietin vain sitä, että olisinko kenties päässyt paremmin jaloilleni, jos olisin saanut hyvää ja säännöllistä hoitoa, terapiaa jo heti kättelyssä? Ehkä itse vaikeutin tilannetta myös sillä, että en halunnut muistaa tai käsitellä asiaa. Halusin eteenpäin, sillä se kaikki tuntui liian tuskalliselta. Asioiden kohtaaminen oli myöhemmin hyvin hankalaa, ehkä se olisi ollut helpompaa aikaisemmin. Vanhojen haavojen auki repiminen oli tuskallista.

Entä ne ihmiset, jotka ovat oikeasti mielenterveyspalvelujen ulottumattomissa, kun minullakin pääkaupunkiseutulaisena oli vaikeaa saada apua? Suomessa ei ole luotu mitään valtakunnallista järjestelmää seksuaalirikosten uhrien auttamista varten, vaan tukitoimet hoidetaan pitkälti kolmannen sektorin voimin. Yhteiskuntamme vähättelee mielestäni niitä moninaisia oireita, joita seksuaalirikoksista seuraa. Raiskauksen uhreilla esiintyy traumaperäistä stressihäiriötä tutkimusten mukaan usein (54-94% raiskatuista) ja se voi myös helposti kroonistua. Hyvällä hoidolla voidaan estää traumaperäisen stressihäiriön kroonistumista. (http://www.tukinainen.fi/SLL82007-757.pdf)

Amnesty Internationalin Case Closed- seurantaraportissa (2010) on todettu, että Suomi rikkoo kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, sillä se ei tarjoa valtion tasolta raiskauksen uhreille apua. Yksi kansainvälisen ihmisoikeuslain perusoletuksista on, että valtio on vastuussa rikosten uhrien auttamisesta silloin, kun ihmisoikeuksia on rikottu. Sopimuksen mukaan valtion tuella tulisi kuntouttaa uhreja sekä fyysisesti että psykologisesti.  Mielestäni tämä on Suomelta hyvin vakava rikkomus, josta ei ole puhuttu tarpeeksi, eikä kyse ole nyt ainoastaan seksuaalirikosten vaan myös muiden rikosten uhreista. Muistaakseni edellinen hallitus on luvannut luoda valtakunnallisen tukiverkoston seksuaalirikosten uhreille. Eipä sitäkään ole näkynyt. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa tällaiset tukiverkostot ovat jo olemassa.

Toivon hartaasti, että parannus tähän asiaan saataisiin mahdollisimman pian. Haluaisin itsekin vaikuttaa seksuaalirikosten uhrien tilanteeseen maassamme, joten liityin Amnestyn Joku Raja!-verkostoon. Verkostossa pääsee osallistumaan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön. Jos olet itse sellaisesta kiinnostunut, katso lisää http://www.amnesty.fi/kampanjat/joku-raja.

Aina yhtä vaikea ja hankala syksy. Edelleen, kahdeksan vuoden jälkeen, koen syksyt raskaiksi. Ne olivat vaikempia aikoja tapahtunutta ajatellen. Silloin pelkäsin eniten ja minuun sattui eniten. Syksyisin koen omituista, voimakasta ahdistusta ja itseinhoa. Tiedän jossakin alitajuntaisesti, että vuosipäivä lähestyy taas (eli se päivä, joka muutti koko loppuelämäni). On hyvä huomata, että joka vuosi siitä on pidempi aika, ja joka vuosi voin paremmin ja jaksan paremmin, mutta se silti herättää minussa raskaita muistoja. Syksyisin koen enemmän takaumia, fyysisiä ja psyykkisiä oireita kuin muulloin.

Voihan olla, että tämä pimeyskin vaikuttaa minuun ja jotenkin provoisoi ahdistustani. Toisaalta pidän syksystä ja pimenevistä illoista, niissä on jotakin kaunista ja rauhallista. Ikään kuin koko luonto vaipuisi kesän jälkeen levolliseen uneen, josta se taas saa energiaa kevääksi. Syksyisin on myös aina kiire töiden ja opiskelun kanssa, joten stressitasonikin saattaa olla korkealla ja osaltaan vaikuttaa olotilaani. Ehkä kaikki nämä yhdessä ovat tällä hetkellä vain liikaa, ja saavat mieleni apeaksi. Tiedän, että kuljen tällä hetkellä jaksamisen äärirajoilla, ja toivon, että en ylitä sitä rajaa.

Kaikesta huolimatta jaksan toimia ja tehdä asioita, hymyillä ja iloitakin. Ihan oikeasti. Jotkut päivät ovat vain harmaampia kuin toiset. Kaipaan nyt ehkä enemmän tukea kuin tavallisesti, mutta uskon että tuon vuosipäivän jälkeen olotilani kohenee. Kuukauden päivät olisi vielä jaksettavana.

Pelkään edelleen. Kuinka raastavaa sen myöntäminen onkaan. Kyllä, olen edelleen hieman vainoharhainen ja epävarma. Olen tämän viikon yksin kotona, enkä voi kuvailla, kuinka omituisen tunteen se minussa herättää. Toisaalta, yksin olemisessa ei ole minusta mitään vikaa, välillä on kiva olla vain hiljaa itsensä kanssa. Yksin oleminen ei ahdista tai pelota minua. Mutta se, mikä minua ahdistaa ja pelottaa, on turvattomuus. Kukaan ei ole katsomassa, että minulle ei tapahdu mitään pahaa. Ehkä elämässäni on tapahtunut jo niin paljon hallitsemattomia asioita, etten pysty enää luottamaan turvalliseen maailmaan.

Ollessani yksin kotona tarkistan, että ovi on lukossa ja ikkunat kiinni. Normaalista poiketen laitan usein myös välioven visusti kiinni. Pidän verhoja ikkunoiden edessä, etenkin jos minulla on pimeällä valot päällä. Nukun kännykkä vieressäni ja tiedän, minne piiloutua, jos joku tulisikin ovesta, parvekkeelta tai ikkunasta sisään. Joskus mietin, että onkohan joku piiloutunut jo etukäteen asuntooni odottamaan sitä hetkeä, kun menen nukkumaan. Ja tämä joku hulluissa mielikuvissani on Paha mies. Kun avomieheni on kotona, en pelkää tällaisia asioita hetkeäkään, enkä edes ajattele niitä.

Mutta tosiaan, on minulla salainen osoite ja salainen puhelinnumero. Varjelen Facebook-tiliäni, tarkistelen usein yksityisyysasetuksiani jne. En pidä siitä, että minusta julkaistaan kuva esimerkiksi jonkun kaverini Facebook-tilillä. Googlettelen usein nimeäni, ja etsin millaista tietoa sillä saa ja pohdin, voiko joku käyttää sitä jotenkin väärin.

Tietenkin tässä tietoyhteiskunnassa on hyvä välillä tarkistaa, ettei itsestä levitä tai ettei itsestä leviä sellaista tietoa, jota ei halua muiden tietävän. Ongelmana on, että haluaisin hallita kaikkea tietoa, mitä minusta on saatavilla mistä tahansa lähteestä. Tämä ei valitettavasti nykyaikana ole kovin helppoa. Lähinnä haluan pitää yksityisyyteni ja taata itselleni mielenrauhan.

En osaa sanoa, menenkö kenties liian pitkälle. Onko normaalia, että haluan istua kotona niin kuin bunkkerissa, ja tunnen oloni hyväksi vasta kun kaikki verhot ovat kiinni ja oven lukitus tarkistettu moneen kertaan? Asun kerrostalossa, kaupungissa. Miksi siis pelkään? Naapurimme eivät ole välinpitämättömiä, ja taloyhtiössämme on varmasti jatkuvasti muutama kyylääjä ikkunassa. Ehkä erotukseksi entiseen, mielessäni ei enää liiku niin epärealistisia ajatuksia kuin muutama vuosi sitten. Olin esimerkiksi varma, että minut voidaan ampua kotini ikkunan läpi, jos verhot eivät ole kiinni. Nyt tällainen ajatus tuntuu erittäin typerältä, mutta silloin se oli minulle totisinta totta.

En enää pelkää kävellä pimeällä kotiin, mutta edelleen varmistan, että kännykkä on nopeasti saatavilla tai muita ihmisiä lähellä. Luulen, että tämä on ihan järkevää ja normaalia ajattelua muutenkin. Mutta missä menee se hiuksenhieno raja? Mikä on liikaa? Toisaalta oloni ei ole kovin epämukava, siedän kyllä yksin olemista hyvin, uskallan nukkua jne. kunhan olen suorittanut nuo muutamat “varotoimet”. Ehkä tämän viikon loppupuolella olen osittain jo luopunut niistä, kun huomaan, että mitään pahaa ei sittenkään ole sattunut…

No, juuri kun viimeksi kirjoitin, että tuntuu hyvältä ja menee hyvin, stressinsietokyky on kasvanut ja voin paremmin, päätti sitten tämä homma vielä pistää viimeisen kerran pakan sekaisin. En nyt tarkemmin erittele mistä on kysymys, mutta jouduin kuitenkin eilen kaivamaan esille sen vihaamani laatikon, jossa säilytän tähän tapaukseen liittyviä viranomaisten ja oikeusasteiden papereita ja päätöksiä. Huomasin, että en edelleenkään olisi halunnut koskea näihin papereihin tai lukea mitä niissä sanotaan. Ajattelin hiljaa mielessäni, että tekisi mieleni polttaa ne kaikki.

Papereita selatessani vaivuin taas epätoivoon: enkö vieläkään pysty katsomaan tai lukemaan näitä papereita, vieläkö ne tekevät näin kipeätä? Enkö sittenkään ole päässyt asian yli? Miksi ne saavat minut tuntemaan itseni ahdistuneeksi? Pysähdyin hetkeksi miettimään asiaa ja totesin, että ehkä minun ei tarvitse tuntea oloani mukavaksi näitä papereita selatessani. Se tuntuu ikävältä ja ahdistavalta ja saa aikaan takaumia niin raiskaukseen kuin oikeudenkäyntiinkin liittyen. En varmasti tule koskaan selailemaan tai lukemaan niitä mielelläni, olisin kuinka ”parantunut”, ”selviytynyt”, ”eheytynyt”, ”edistynyt” tai ”tasapainoinen” tahansa. Minun ei tarvitse pitää siitä laatikosta tai niistä papereista ja voin silti todeta, että olen selvinnyt tästä kaikesta, kaikesta siitä inhottavasta, kivuliaasta ja raskaasta taakasta. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni hyväksyin omat ahdistuksen, pelon, inhon ja vihan tunteeni sellaisina kuin ne olivat.

Totta kai oikeuden päätökset herättävät ajatuksia oikeudenkäynneistä ja niihin liittyvistä tunteista. Tietenkin tulen vihaiseksi joka kerta, kun luen vastapuolen valheellisia selityksiä. Annoin itselleni luvan myös tuntea vielä häpeää. Minun ei tarvitse olla vahva ja valmis tämän asian kanssa. Ei tämä kaikki tapahtunut muutu koskaan mukavaksi ajanjaksoksi elämässäni, ei tietenkään, koska se oli hirveää, pelottavaa ja nöyryyttävää. Sen takia tunnen varmasti aina jossakin määrin ikäviä tunteita ajatellessani asiaa. Tämä on tosiasia, joka minun vain täytyy hyväksyä. Se ei tee minua yhtään sen huonommaksi tai heikommaksi, ainoastaan inhimilliseksi.

Kun illalla avomieheni otti minut syliin ja sanoi, että me selviämme kaikesta yhdessä eivätkä tällaiset asiat voi meitä horjuttaa, tunsin itseni vahvemmaksi kuin koskaan.

Kyllä, onnistuin taas haalimaan itselleni aivan liikaa tekemistä täksi syksyksi. Laskin, että pahimpina viikkoina minulla on pelkästään töitä lähemmäs 50 tuntia viikossa. Tähän päälle tulee vielä se aika, jonka uhraan gradun tekemiseen. Toisaalta, olen ottanut sellaisen asenteen, että kunhan nyt jaksan jouluun asti, sitten helpottaa (tosin sitten keskitän lähes kaikki voimavarani graduun…). Usein tällaisen kiireen keskellä ja stressaantuneena ajattelen myös synkkiä ja raskaita asioita, en luota itseeni tai kykyihini enkä elämään yleensäkään. Välttelen sosiaalisia tilanteita ja itkeskelen turhasta. Tällä kertaa tilanne on toinen. Minua ei ahdista kovinkaan paljon, olen iloinen ja tunnen oloni energiseksi ja reippaaksi. Tietenkään en ole kahdentoista tunnin puurtamisen jälkeen ihan parhaimmillani, mutta en ole masentunut tai itkuinenkaan. Graduseminaarissa osallistun keskusteluun mielelläni ja olen sosiaalinen. En enää huolehdi siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Ajattelen usein tulevaisuutta, ja pyrin omalta osaltani vaikuttamaan sen suuntaan mahdollisimman paljon (ja uskon, että myös pystyn vaikuttamaan sen suuntaan).

Kun muutama vuosi sitten olin todella alamaissa, ja minulla oli vaikeaa, pienikin stressi ja kiire laukaisivat kierteen, joka ruokki itse itseään. Vastuun ottaminen itsestä ja arjesta tuntui raskaalta enkä jaksanut hoitaa arkisia asioita. Pidin itseäni syyllisenä kaikkeen tapahtuneeseen, häpesin itseäni ja oletin, että kaikki se mitä minulle on tapahtunut, näkyy jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. Pelkäsin Pahaa miestä, ahdistuin muistoista ja takaumista enkä aina pystynyt rationaaliseen ajatteluun. Keskittymiskykyni oli huono, nukuin huonosti ja näin painajaisia. Kaikki tämä helpotti, jos stressi ja kiire helpottivat.

Vaikka nyt minulla on huomattavasti helpompaa, pelkään, että kyse on jostakin ylivirittyneisyystilasta. Ehkä jossakin vaiheessa väsyn ja huomaan, että en enää jaksa. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin väsymisen merkit ja ymmärrän hellittää ennen kuin olen liian kovilla. Toisaalta, olen luonteeltani kovin tunnollinen, enkä välttämättä paljasta muille (tai itselleni) huomaamiani merkkejä rasitustilasta, jos se vaikuttaisi jotenkin suoriutumiseeni esimerkiksi töissä tai opiskelussa.

Onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka varmasti kertovat minulle sitten, kun minun pitää höllätä. He myös puolittain pakottavat siihen jos itsepäisesti pistän edelleen vastaan, ja kuuntelevat silloin kun tarvitsen kuuntelijaa. Kaikki kiitos siis heille <3

Luin Sofi Oksasen Puhdistuksen pitkän harkinnan jälkeen. Useampi ihminen oli sanonut minulle taustani tietäen, että kirja on raskas, ja suositellut etten lukisi sitä. Äitini antoi kirjan minulle lainaan viime viikolla ja sanoi: “Etköhän sä ole jo niin paljon nähnyt ja niin kovaksi keitetty, että kestät tämän”. Luin kirjan muutamassa päivässä, sillä pidin sen melankolisesta, mutta jotenkin äärettömän kauniista tunnelmasta. Kaikki Puhdistuksen lukeneet varmasti ymmärtävät mitä tarkoitan. Oksanen kirjoittaa murheellisista ihmiskohtaloista ja epäoikeudenmukaisuudesta, häpeästä ja syyllisyydestä pureutuen päähenkilöiden sielun syvimpiin ja pimeimpiin kolkkiin. Teos on myös kertomus Viron synkästä lähihistoriasta Neuvostoliiton miehityksen alla. Tässä minua eniten järkytti se, että kidutus, raiskaus ja vävivalta nähtiin hyväksyttävinä ja isänmaallisina keinoina hankkia informaatiota keneltä tahansa: naisilta, miehiltä tai lapsilta.

Moni on sanonut minulle, että on ahdistunut Puhdistuksen luettuaan, ja muutenkin kuvannut teosta tunnelmaltaan ahdistavana. Minä koin kirjan aivan toisin. Mielestäni se puki sanoiksi juuri niitä tunteita, joita minä koin raiskauksen aikana ja sen jälkeen. Muutama kohta on jäänyt erityisen hyvin mieleeni kirjasta. Kirjassa kuvataan, kuinka pelkoa voi paeta: ”Silmät oli suljettava syvälle kuoppiinsa, oli keskityttävä viemään mieli pois, hän oli tähti, korva Leninin päässä, karva Leninin viiksissä, pahviviiksissä pahvijulisteessa, hän oli nurkka julisteen kehyksissä, kipsikehyksistä lohjennut kiemura huoneen nurkassa.” Kun luin tämän kohdan, muistin heti ne hetket kun keskityin verhojen takana loistavaan valkoiseen valoon, kaapin ovennuppiin, videonauhurin näytön kelloon ja kuvioihin, pölyyn television pinnassa, lattian muovimaton kuviointiin, katon epätasaisuuteen, likaan seinässä… Se kaikki tuntui hetken helpommalta.

Kirjassa kuvataan myös osuvasti päähenkilön tuntemaa pelkoa siitä, että joku näkee hänen olemuksestaan ja käytöksestään, että hänet on raiskattu. Hän keskittyy näyttelemään ja varomaan sellaisten naisten seuraa, joille on käynyt samalla tavalla kuin hänelle, jottei hänen kokemansa hermostuneisuus, ahdistus ja pelko näkyisi päällepäin. Minäkin näyttelin pitkään, enkä halunnut vertaistukea. Halusin olla tavallinen tyttö, en raiskattu.

Kirja kuvaa oivallisesti myös sitä miten seksuaalinen väkivalta on muuttunut aikojen saatossa. Neuvostoajan Virossa seksuaalinen väkivalta oli osa valtaa, jota kommunistit käyttivät. 90-luvun alun Virossa seksuaalinen väkivalta oli muuttanut muotoaan, nyt nuoria tyttöjä houkuteltiin suurilla rahasummilla ilotytöiksi. Totuus rahasta ja onnesta oli kuitenkin varsin erilainen kuin ne mielikuvat, joita tytöille tarjottiin. Heitä pidettiin käytännössä vankeina, ja heidän tuli maksaa pois parittajien keksimää velkaa tarjoamalla palveluitaan niin ulkomaalaisille miehille kuin parittajilleenkin. Tyttöjä hallittiin myös uhkailemalla lähettää heistä roiseja kuvia tai videoita heidän perheilleen.

Minä koin usein olevani Pahan miehen luona vankina. Tiesin, että en saanut lähteä kotiin silloin kun halusin, vaan vasta sitten kun olin antanut hänelle sen, mitä hän halusi. Paha mies hallitsi minua myös silloin, kun en ollut hänen fyysisessä läheisyydessään. Hän seurasi, soitteli, uhkaili ja ilmestyi minne milloinkin. Hän uhkasi lähettää minusta alastonkuvia ynnä muuta perheelleni ja äitini työpaikalle tai laittaa niitä kouluni seinälle. Hän teki selväksi, että on fyysisesti ja henkisesti paljon vahvempi kuin minä ja näin ollen myös kykeneväinen satuttamaan minua. Ennen pitkää koin, että minulla ei ollut enää ulospääsyä. Mielestäni kirjassa kuvattiin hyvin se ahdistava tunne, joka syntyy siitä, että omaan elämään ei enää pysty vaikuttamaan.

Kirjassa oli toki paljon muutakin hyvää, kerronta oli kaunista ja kielikuvat erikoisia, juoni oli tiivis mutta tunnelmallinen jne. En kuitenkaan tässä tartu näihin seikkoihin, vaikka nekin vaikuttivat lukukokemukseeni. Olen iloinen siitä, että tartuin kirjaan ja luin sen. Aion lukea sen vielä joskus uudestaan. Puhdistus on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista teoksista, joita olen koskaan lukenut. Se toimi itselleni myös jonkinlaisena terapiana, sillä se puki vaikeat tunteet sanoiksi. Juuri tätä olin ehkä kaivannutkin.