Raiskatun päiväkirja

Tapasin viime viikonloppuna naisen, joka jokseenkin muutti maailmankuvaani. En tiedä, olenko koskaan tavannut niin aidosti itsevarmaa ihmistä, joka tuntee parhaat puolensa, mutta myös ne huonommat. Vaikka hänestä huokui tietty voimakkuus ja rohkeus, hän oli silti nöyrä eikä lainkaan itsekeskeinen. Hän oli selkeästi oman tiensä kulkija ja oman ideologiansa ja maailmankatsomuksensa uskollinen kannattaja. En voinut kuin ihailla hänen samaan aikaan rauhallista ja räväkkää olemustaan. Hän puhui suoraan elämästään ja ammatistaan, ja oli selkeästi ylpeä siitä, mitä hän oli. Hän rakasti itseään sopivasti.

Kuuntelin ja katselin häntä kadehtien. Toivon todella, että joskus minäkin voin olla yhtä tasapainoinen ihminen kuin hän. Olen aiemmin toiminut tiettyjen stereotyyppien varassa arvioidessani ihmisiä, jotka tekevät työkseen “oman kehonsa myymistä katsottavaksi”. Kun kuuntelin häntä, ymmärsin miksi hän tekee työtään ja mitä hän omasta työstään saa. Tietenkään tätä ei voi yhdistää kaikkeen samankaltaiseen toimintaan ja työhön, mutta ainakin jossakin määrin tulin viisaammaksi. Ehkä kovin feministisen taustani vuoksi olin olettanut, että kaikki seksiteollisuuden kanssa tekemisissä olevat tai läheisesti tekemisissä olevat ovat jotenkin ja jollakin tasolla siihen pakotettuja. Tämän naisen kohdalla tilanne oli täysin toinen.  En silti missään nimessä halua vähätellä sitä sortoa, jota naiset kokevat näissä ammateissa, mutta myös toinen näkökulma on mielestäni tärkeä ja hyödyllinen. Tämä nainen pikemminkin käytti hyväkseen sitä voimauttavaa tunnetta, jonka esiintyessään sai. Hän nousi tasa-arvon illuusion yläpuolelle, eikä vaikuttanut lainkaan hyväksikäytetyltä tai alistuneelta. Pikemminkin hän käytti omaa naiseuttaan ja kehoaan vallan välineenä osoittaakseen, että ei ole miestä huonompi.

Pohtiessani keskusteluamme, ymmärrän nyt, että minua on satutettu kehityksellisesti kovin vaikeassa vaiheessa elämääni. 16-vuotiaan minäkuva ja itsetunto ovat vielä varsin häilyviä, ja epävarmuus itsestä on suurta. Kun sitten minulle tapahtui niin ikävästi kuin tapahtui, se vaikutti väistämättä kasvamiseeni aikuiseksi. Toisaalta jouduin aikuistumaan nopeasti, mutta toisaalta jokin kehitystehtävä ehkä jäi kesken. Olen hyvin kriittinen itseäni kohtaan, ja välillä suorastaan inhoan itseäni. En ole mielestäni tarpeeksi älykäs, laiha, kaunis, hyvä, siisti, järjestelmällinen jne.

Erityisesti oman kehoni suhteen olen hyvin hyvin varovainen. Välillä tuntuu, että en halua, että kukaan näkee kehoani tai arvostelee sitä (mukaan lukien itseni), vaikka periaatteessa tällaiseen ajatteluun ei minulla pitäisi olla mitään syytä. Ne päivät, jolloin pidän peilikuvastani, ovat yleensä keskivertopäivää paljon parempia. Silloin minun ei tarvitse miettiä, mikä minussa on vikana. Pyrin rakastamaan itseäni, mutta se ei ole helppoa. Se, että minut on raiskattu ja se, että minua on käytetty hyväksi ja alistettu vaikuttaa varmasti edelleen tähän ongelmaan. Olen huomannut, että aiemmin tästä asiasta puhuminen tai edes sen ajatteleminen on tuntunut pahalta, mutta nyt osaan suhtautua asiaan objektiivisemmin. Luulen, että syksyllä terapian taas alettua tämä asia täytyy ottaa esiin. Ehkä sitten minäkin, pikkuhiljaa, opin rakastamaan itseäni.

Avainsanat: itsevarmuus

Terapiani jäi hieman yli kuukauden mittaiselle kesätauolle. Koen, että se tuli jotenkin hyvään saumaan, sillä muuten elämässä menee tällä hetkellä varmasti paremmin kuin koskaan. Siksi näiden asioiden käsittelykin on helpompaa, ja ennen kaikkea jaksan käsitellä raskaitakin asioita. En muista, milloin mieleni olisi ollut näin kepeällä tuulella, ehkä koen, että olen pääsemässä jossakin määrin eteenpäin. En voi kuitenkaan mitään sille, että mielessäni pyörii myös ahdistavia, epävarmuutta huokuvia ajatuksia.

Elämässäni on alkamassa uusi, toivottavasti ihana vaihe, josta olen kovin innoissani. Pelkään kuitenkin, että kaikkien näiden pettymysten ja ikävien sattumusten jälkeen tielleni sattuu lisää epäonnea. Jokainen päivä mietin, kuinka kauan tätä hyvää oloa kestää, ja käynkö taas jossakin vaiheessa aallokon pohjalla. Nyt olen loistavassa parisuhteessa, jossa minua arvostetaan ihmisenä, minusta pidetään huolta ja minua rakastetaan. Luotan kumppaniini enemmän kuin kehenkään muuhun koko maailmassa. Silti pelkään suunnattomasti, että kaikki hyvä vielä murtuu, niin kuin aina ennenkin. En osaa oikein luottaa elämään ja siihen, että minulle on kaiken vaikean jälkeen luvassa jotakin edes puoliksi pysyvää. Epävarmuus elämästä yleensä heijastuu näin ollen epävarmuuteen itsestäni. En ole itselleni koskaan tarpeeksi hyvä, enkä osaa luottaa edes itseeni. Tämän takia taas on vaikeata luottaa itse elämään.

Näistä tunteista tulee lopulta noidankehä, josta minun on kovin vaikea päästä pois. Tunteet ja tilanteet tuntuvat ruokkivan toisiaan, joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta en pysty vieläkään täysin luottamaan siihen, että kulman takana minua ei ehkä odotakaan musta huominen. Jospa olen jo kärsinyt tarpeeksi, niin, että saan vihdoin elää sellaista elämää, josta olen joskus haaveillut. En ole uskaltanut enää antaa haaveille ja toiveille kovinkaan paljon tilaa ajatuksissani, sillä pelkään niiden särkyvän. Katson tällä hetkellä elämääni päivä päivältä, ja elän sen mukaan ollen kiitollinen hyvistä päivistä, ja niistä huonoistakin.  Koen olevani samalla hyvin vahva, mutta niin helposti särkyvä. Jos jotakin tästä kaikesta olen oppinut, niin sen, että elämä eletään vain kerran (niin kliseeltä kuin se kuulostaakin).

Varoitus! Seuraava teksti sisältää arkaluontoista materiaalia, ei herkille!

Asunnossa haisi tupakka ja liian tutuksi tullut eau de toilette. Makasin alasti sängyllä jo niin väsyneenä siihen kaikkeen. Paha Mies oli hakenut minut aikaisemmin samana päivänä koulusta, ilmestynyt paikalle ilman varoitusta. Vihasin sitä asuntoa, sillä pelkäsin kuollakseni että en pääse sieltä enää pois. Tein mitä tahansa minun ikinä käskettiinkin tehdä, jotta pääsisin kotiin. Samassa sängyssä nukkui Paha Mies. Katselin vihreiden verhojen läpi ikkunasta pihalla loistavaa valkoista valoa, sitä valoa jota niin monet kerrat olin tuijottanut päästäkseni hetkeksi karkuun sitä helvettiä, joka siinä asunnossa oli läsnä. Nousin hiljaa ja pukeuduin. Mietin, uskaltaisinko lähteä ovesta ulos, osaisinko olla tarpeeksi varovainen, jotta Paha Mies ei heräisi. Olin aiemmin samana päivänä huomannut, että Paha Mies oli laittanut keittiön laatikkoon joitakin autoonsa liittyviä papereita. Koska olin jo tovin epäillyt, että Paha Mies oli valehdellut minulle ikänsä ja nimensä, päätin käydä keittiön laatikolla.

Avokeittiö oli pieni ja suoraan makuuhuoneen vieressä, joten yritin toimia hyvin hiljaa. Avasin laatikon ja näin sen samaisen vihreän sävyisen paperin jota Paha Mies oli pidellyt käsissään aiemmin. Ehdin katsoa paperia muutaman sekunnin ajan ennen kuin kuulin Pahan Miehen lähestyvän keittiötä. Laitoin laatikon kiinni ja yritin esittää etsiväni jotakin syötävää. En voinut kuitenkaan mitään sille järkytykselle, jonka koin paperia vilkaistessani. Pahan Miehen nimi ja syntymäaika olivat aivan toiset kuin mitä minulle oli kerrottu. Hätääntymiseni ja jännitykseni ilmeisesti näkyivät, sillä Paha Mies huomasi, että kaikki ei nyt mennyt suunnitelmien mukaan.

Sanoin mitä olin nähnyt ja kerroin, että olin aavistellut tällaista jo aiemmin. En koskaan saanut nähdä mitään Pahan Miehen henkilökohtaisia papereita, postia tai mitään muutakaan sellaista, joka olisi paljastanut hänen todellisen identiteettinsä ja ikänsä. Ilmoitin, että viimeistään nyt haluan kotiin. Paha Mies sanoi, että paperit eivät olleet hänen. En enää uskonut, sillä huomasin hänen käytöksestään, että tekoni oli tullut suurena yllätyksenä. Lähdin kävelemään ovelle, kun Paha Mies sanoi: “Jos menet tuosta ovesta ulos, teen elämästäsi helvettiä”. Olin tuossa vaiheessa jo hyvin manipuloitu uskomaan joka ikistä uhkausta, jonka Paha Mies suustaan päästi. Ahdistuin suuresti ajatuksesta, että en pääsisi siitä asunnosta pois. Tunsin jälleen kerran olevani vankina.

Istuin sängylle ja itkin, halusin vain kotiin. Paha Mies istui viereeni, ja alkoi vastustellessani riisumaan vaatteitani. Sanoin itkien, että en halua. Paha Mies oli kuitenkin paljon voimakkaampi kuin minä. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, Paha Mies oli jo päälläni ja työntyi sisääni tahtomattani. Työnsin häntä käsilläni pois, mutta Paha Mies otti ranteistani kiinni ja nosti käteni pääni yläpuolelle. Huusin, että en halua ja itkin hätääntyneenä. Minuun sattui. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan sitä kesti.

Jälkeenpäin maatessani sängyllä kokosin kaiken rohkeuteni, ja sanoin: “tiedätkö mitä sä äsken teit, raiskasit mut”, johon Paha Mies vastasi: “se ei oo raiskaus koska me tunnetaan”. En voi tähän sanoin kuvailla kuinka suurta vihaa, inhoa, vastenmielisyyttä, pelkoa ja ahdistusta koin tapahtuneen jälkeen. Enkä voinut aavistaa, että se kaikki jatkuisi vielä pitkään ja näin tulisi käymään useita kymmeniä kertoja. Sillä hetkellä olin vain onnellinen, että sain lupauksen siitä, että pääsen kotiin.

Varoitus! Seuraava teksti sisältää arkaluontoista materiaalia, ei herkille!

Oli yö, kun ikkunaani koputettiin. Hätkähdin, mutta tiesin, että maailmassa on vain yksi ihminen joka haluaa häiritä elämääni. Avasin ikkunan tietäen, että Paha Mies on sen takana. Hän ilmoitti, että minun tulee lähteä hänen mukaansa, ja että auto on sähkökeskuksen vieressä parkissa. Vastustelin sanomalla, että en voi keskellä yötä lähteä minnekään ja kouluunkin pitäisi huomenna mennä. Paha Mies uhkasi, että jos en tule nyt, hän tulee hakemaan minut. Vedin takin yöpaidan päälle ja laitoin lenkkarit jalkaan. Avasin oven varoen ja jätin sen raolleen.

Kävelin mäkeä ylös kuulaassa syysilmassa, se oli raikas, mutta samalla niin kylmä ja petollinen. Mäen puolivälissä sähkökeskuksen edessä seisoi liian tuttu vihreä auto, jossa Paha Mies istui ja odotti. Suuret kuuset varjostivat sähkökeskusta ja sen ympäristöä, eikä ohi ajava välttämättä olisi edes huomannut puiden katveessa seisovaa autoa. Autossa haisi pahalle; tupakalle ja Pahalle Miehelle. Olin suivaantunut siitä, että minut herätettiin keskellä yötä ja käskettiin kylmään yöhön uhkailujen kera. Minua palelsi osin väsymyksestä, osin kylmyydestä ja osin pelosta. Minun kotini rauhaa oli rikottu, en tuntenut olevani turvassa enää missään.

Paha Mies suuteli minua vaikka en halunnut. Se maistui pahalta, vihasin sitä. Kysyin voisinko nyt lähteä kotiin, sillä halusin vain nukkumaan ja pois siitä autosta, pois Pahan Miehen lähettyviltä. Vastaus oli kieltävä. Paha Mies ei voinut ymmärtää, miksi olin kiukkuinen ja miksi en halunnut nähdä häntä keskellä yötä. Paha Mies vei kätensä väkisin yöpukuni alle ja työnsi sormensa sinne minne en niitä todellakaan halunnut. Katselin tien toisella puolella olevaa metsää ja pyrin pakenemaan ajatuksissani muualle. Paha Mies lopetti hetken kuluttua, ja katsoi minuun vihaisesti. Sanoin uudelleen, että tahdon kotiin. Olin jo useita kertoja aikaisemmin sanonut, että haluan Pahan Miehen lopullisesti pois elämästäni ja sanoin sen silloinkin. Paha Mies suuttui, ja tuijotti tuimalla katseellaan sitä samaa metsää tien toisella puolella, jota itse olin aikaisemmin katsellut.

Pahan Miehen silmissä näkyi vihaa. Katse oli terävä ja tumma, koko kehon olemus oli jännittynyt ja aggressiivinen. Pelkäsin häntä. Olin jo tekemässä lähtöä autosta kun Paha Mies sanoi, että jos lähden autosta, hän lähtee ajamaan ja ottaa minut mukaansa. En halunnut hänen mukaansa, olin vankina. Itkin, koska minua pelotti ja halusin vain kotiin. Tärisin kylmästä ja pelosta, itkuni yltyi suorastaan hysteeriseksi. Paha Mies käski minua ottamaan häneltä suihin, jos halusin kotiin, muuten hän veisi minut mukanaan. Sain puheista sellaisen käsityksen, että jos en ottaisi suihin, päätyisin Pahan Miehen asuntoon, jossa luultavasti tapahtuisi jotakin vielä inhottavampaa. Paha Mies ohjasi käteni housuihinsa, hän oli selkeästi kiihottunut hädästäni ja ahdistuksestani. Kumarruin, ja otin Pahalta Mieheltä suihin. Se maistui pahalta, se oli nöyryyttävää, alistavaa, ahdistavaa ja yksi kammottavimmista kokemuksistani ikinä. Kun homma oli ohi, nostin pääni ylös ja nieleskelin kyyneleitäni. Paha Mies pidätteli minua autossa vielä hetken vannottaen, että näkisimme taas. Jos en suostuisi siihen, Paha Mies kyllä löytäisi minut ja hakisi minut vaikka omasta kodistani. Ulkona oli alkanut sataa, tuulilasissa oli pieniä pisaroita. Kun olin luvannut, että näemme taas uudelleen, pääsin pois autosta. Kävelin mäkeä alas kosteassa syyssäässä sadepisaroiden värjätessä asvalttia yhä mustemmaksi ja ajattelin, että taivaskin itkee puolestani. Saavuin kotiovelle, vedin sen varovasti kiinni perässäni. Kävin vessassa, huuhdoin suuni ja pesin hampaani. Kömmin sänkyyn peiton alle itkemään.

Raiskausta tai seksuaalista väkivaltaa ei nähdä Suomessa ongelmana. Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn vuoden 2010 alussa suorittamassa gallupissa (1636 vastaajaa) seksuaalisen väkivallan ilmoitti Suomessa melko pieneksi ongelmaksi 32,1% vastaajista (24,2% naiset, 43,3% miehet). Esimerkiksi Ruotsissa vastaava luku oli alle 4%. Mielestäni on varsin huolestuttavaa, että seksuaalinen väkivalta ja raiskaus kantavat niin suurta tabun leimaa. Kukaan ei puhu siitä, ellei ole pakko. Näin ollen myös tietoisuus siitä, kuinka paljon raiskauksia tapahtuu, ja kuinka paljon niistä jää ilmoittamatta poliisille, on hataraa. Kyselyn tulos kuvaa myös miesten suhtautumista raiskaukseen, osin siksi, että raiskaus koskee harvemmin miehiä. Toisaalta olen pohtinut myös sitä, että miehet usein suhtautuvat raiskaajiin varsin tuomitsevasti arkipuheessa. Sama asenne ei ainakaan tässä tutkimuksessa näkynyt niin voimakkaasti kuin miesten mielipiteissä. Suurena ongelmana raiskausta piti 13,8% vastaajista.  Ruotsissa sama luku oli 65,5%. Mielestäni tämä prosenttiero alkaa olla jo mykistävän suuri. Kyse ei enää voi olla pelkistä kulttuurieroista tai tutkimuksen validiteetista ja reliabiliteetista riippuvista asioista. Asenteissa on todella eroa.

Luen näitä samankaltaisia tuloksia yhä uudestaan ja uudestaan, olen lukenut jo monta vuotta. Tilanne saattaa päästä hetkeksi otsikoihin, mutta sitten se unohdetaan. Kaikki tietävät ehkä jollakin tasolla, että raiskaus on ongelma ja rikos, joka jättää ikuiset arvet uhriinsa, mutta sen yleisyyttä, laajuutta ja ennen kaikkea vakavuutta ei ymmärretä. Tämä saattaa johtua osin siitä, että raiskaus on yhteiskunnassamme jotakin niin häpeällistä, ettei siitä saa puhua ääneen. Minusta tuntuu usein, että uhri asetetaan häpeävän ja osin myös syyllisen asemaan, oli kyse sitten provokatiivisuudesta tai humalatilasta. Toisaalta taas tekijälle annetaan jossakin määrin ”lievennystä”. Samassa kyselyssä nimittäin 68,1% suomalaisista oli sitä mieltä, että vastuu siirtyy pois tekijältä jossakin tapauksessa. Niin kuin kaikki varmasti ymmärtävät, tämä on uhrin kannalta erittäin valitettava ajattelutapa, joka muokkaa asenteitamme ja mielipiteitämme seksuaalisesta väkivallasta.

Raportin kyselyn tuloksista voit lukea lisää täältä: http://www.amnesty.fi/mita-teemme/joku-raja/kampanjan-materiaalit/asenne-esiin-mielipidekyselyn-tulokset/primapaper.

Viime päivinä raiskaustuomiot ja seksuaalisen hyväksikäytön tuomiot ovat puhuttaneet mediassa. Rikosoikeuden professori Terttu Utriainen kertoo Helsingin Sanomissa 1.5.2010, että Suomessa raiskaustuomioita annetaan usein väärin perustein, eli tuomioistuimet laskevat raiskauksen samaan kastiin väkivaltarikosten kanssa. Mielestäni on törkeää, että käsistä kiinni pitävä raiskaaja pääsee puolen vuoden ehdollisella tuomiolla (koska väkivalta on ollut lievää). Jos taas raiskauksen aikana uhkaa tappaa toisen tuomio on kaksi vuotta vankeutta, eli syytetty tuomitaan raiskauksen rangaistusasteikon mukaisesti ja tappouhkausta ei oteta tuomiossa huomioon. Tässä on suuri ristiriita suomalaisessa oikeuskäytännössä, sillä väkivalta (henkinen tai fyysinen) ja sillä uhkailu ja väkivalta liittyvät usein olennaisesti raiskaukseen, mutta toisaalta ne ovat myös erillisiä rikoksia, joista tekijää tulisi rangaista.

Helsingin Sanomat uutisoit tänään, että oikeusministeriön työryhmä vaatii seksuaalisen hyväksikäytön tuomioita kovennettaviksi. Tähän asti alin tuomio on ollut 14 päivää (?!), uudessa ehdotuksessa neljä kuukautta.  Alle 16-vuotiaan seksuaalinen hyväksikäyttö olisi aina lapsen törkeää seksuaalista hyväksikäyttöä ja myös toistuvuus ja uhrien määrä vaikuttaisi tuomioon. Lukiessani juttua erityisesti tuo nykyisin mahdollinen 14 päivän tuomio kalskahti ikävästi, siis kaksi viikkoa?! Olen sanaton.

Näitä uutisia lukiessani mieleeni tulee väkisin ajatus omasta arvostani. Raiskaajani sai siis puolentoista vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen. Teot olivat toistuvia, Paha Mies käytti hyvin paljon henkistä väkivaltaa: uhkasi tappaa perheeni, itsensä ym., uhkasi satuttaa minua fyysisesti, uhkasi levitellä alastonkuvia minusta äitini työpaikalle tai kouluni seinille, uhkasi tulla hakemaan minut kotoani tai koulumatkalta, uhkasi, että hänen kaverinsa, joka oli ollut vankilassa tekee minulle jotakin, uhkasi, että tekee elämästäni helvettiä (jos ei nyt niin viimeistään sitten kun asun omillani) ja niin edelleen. Olin kuusitoistavuotiaana hyvin voimaton sellaisen henkisen paineen alla, jonka Paha Mies minulle manipuloimalla loi. Tein mitä minun tarvitsi tehdä pitääkseni perheeni, itseni ja ystäväni turvassa. Tietenkin nyt ymmärrän, että tuskin hän olisi uhkauksiaan (tai ainakaan osaa niistä) toteuttanut, mutta tuolloin ne olivat minulle totisinta totta. Olen aiemminkin mainunnut tapauksen, jossa Paha Mies ilmestyi tuolloin neljävuotiaan siskoni tarhan lähelle häntä tarhasta hakiessani. Muistan, kuinka paljon pelkäsin, että hän tekee siskolleni jotakin jos en tottele hänen käskyjään.

Jos joku pystyisi laskemaan, en edes haluaisi tietää, kuinka monta kertaa Paha Mies minut raiskasi. Ajatus yhdestäkin kerrasta on niin raskas ja niin inhottava. Elin helvetissä puoli vuotta. Kun sain oikeusasteiden tuomiot käsiini, olin tyytyväinen siitä, että Paha Mies sai tuomion ja ehdottomana. Olin helpottunut siitä, että se oli ohi, enää ei tarvitsisi pelätä. Aikaa tapahtuneesta on kulunut jo lähes seitsemän vuotta, ja korkeimman oikeuden päätös valitusluvan hylkäämisestä tuli kaksi vuotta sitten. Kärsin edelleen, ajatukset häiritsevät minua edelleen ja käyn kaksi kertaa viikossa terapiassa. Vaikka olen paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan, en ole vieläkään terve.

Oman kehoni ja itsemääräämisoikeuteni arvoksi on tullut puolitoista vuotta vankeutta (josta Paha Mies on luultavasti istunut puoli vuotta).  Kaikki se kärsimys, pelko, ahdistus ja niiden jälkivaikutukset ovat tuomioistuinten mukaan puolentoista vuoden vankeusrangaistuksen arvoisia. Tietenkin pitää muistaa, että mikään ei tee tapahtunutta tapahtumattomaksi ja mikään rangaistus ei ole minusta tarpeeksi kova kaikesta siitä, mitä olen kokenut.

Katsotaan, mihin kastiin tällä 18 kuukauden rangaistuksella pääsee (Tilastokeskuksen palvelu) kun kyse on ehdottomista vankeusrangaistuksista Suomessa vuonna 2007:

- Törkeä dopingrikkomus 15,7 kuukautta

- Törkeä lahjuksen ottaminen 16,5 kuukautta

- Törkeä väärennys 16,6 kuukautta

- Törkeä rahanpesu 18 kuukautta

- Törkeä veropetos 20,4 kuukautta

- Törkeä kirjanpitorikos 20,7 kuukautta

Minun itsemääräämisoikeuteni, kehoni, vapauteni, ahdistukseni, pelkoni ja kärsimykseni on siis oikeuslaitokselle yhtä kuin törkeä rahanpesu.

Avainsanat: itsemääräämisoikeus, oikeus, raiskaus

Olen taas joutunut siihen ulkonäköahdistuskierteeseen, joka on jo yli vuoden päivät loistanut poissaolollaan. Kun elämässä muuten menee suht hyvin, ja asiat ovat päällisin puolin kunnossa, menneisyys tulee valitettavan usein vastaan. Ahdistun ajatuksista, joita mielessäni pyörii, ja pohdin vuosien takaisia ikäviä tapahtumia enemmän kuin pitkään aikaan. Mutta niin kuin viime kirjoituksessani jo kerroin, takaumien luonne on muuttunut jollakin tavalla.

Ahdistavat muistot ja takaumat saavat usein aikaan sen, että näen itseni peilistä yksinkertaisesti rumana. Jos joku kysyisi, mitä rumaa minussa on, en tiedä osaisinko vastata. Jollakin tavalla assosioin takaumien aiheuttaman ahdistuksen ulkonäkööni ja ahdistun suunnattomasti. En katso peiliin vapaaehtoisesti ja suhtaudun itseeni kovin kriittisesti. Tämä on viime päivinä johtanut suorastaan masennusta muistuttavaan tilaan. Mikään ei innosta minua, kaikki tekemätön ja tuleva ahdistaa, ja oikeastaan haluaisin vain jäädä sängyn pohjalle nukkumaan. Enkä todella haluaisi, että kukaan katsoo minua. Vältän katsekontakteja jo ihan tutuissakin ihmissuhteissa, ahdistun erityisesti jos saan joltakulta mieheltä huomiota esimerkiksi ratikassa tai bussissa.

Efexor piti varsin hyvin ahdistuksen tunteet kurissa. Tunsin ahdistusta lähinnä joissakin hyvin vaikeasti hallittavissa tilanteissa, jotka esimerkiksi muistuttivat minua menneisyydestäni. Nyt en pysty samalla tavalla olemaan tilanteiden herrana, vaan tunteet puuttuvat peliin paljon helpommin ja ne eivät ole kovin käsiteltävässä muodossa. Tällä tarkoitan, että en osaa kertoa miksi tunnen jotakin tai mitä tunne kenties sisältää. Siksi tuo ahdistuksenkin tunne on jotenkin… kovin sekava. Luulen, että kyse on lähinnä riittämättömyyden, huonouden ja virheellisyyden tunteista, jotka aiheuttavat sen ahdistuksen tunteen joka siis tällä hetkellä kanavoituu voimakkaasti omaan ulkonäkööni.

Jollakin tavalla säälin itseäni. Olen aina halunnut olla vahva, ja selviytynyt jo niin monesta kauheasta tapahtumasta pienen ikäni aikana. Vaikka muutama viikko sitten minulla oli loistava fiilis siitä,  että paranen ja elämä taas hymyilee, nyt mietin, että tulenko koskaan olemaan vapaa muistoistani ja niihin liittyvistä raskaista tunteista? Riitänkö koskaan itselleni? Samalla pelkään suunnattomasti, että minut hylätään tai petetään. Joskus minun on kovin vaikeaa saada selvää omista psykologisista prosesseistani ja tunteistani…

Pääsiäinen on minulle aina kovin raskasta aikaa, sillä tapasin Pahan Miehen alunperin pääsiäisen alla 2003. Usein pohdin, että haluaisin kovasti palata takaisin siihen aikaan, jotta tämän kaiken voisi estää. Mutta se ei ole mahdollista. Kannan mukanani niitä muistoja menneisyydestä, eikä niitä voi pyyhkiä pois. Haluaisin kyllä kovasti unohtaa kaiken. Huomaan edelleen, että varon ajattelemasta mitään tapahtumiin liittyvää ja ahdistun kovin helposti muistoistani. Toisaalta pyrin käyttämään muistojani vahvuuden lähteenä. Kun elämä koettelee, mietin mitä sain silloin 16-vuotiaana kestää. Kaikki tämän hetken ongelmat ovat huomattavasti pienempiä kuin ne tapahtumat.  Vaikka en ole erityisen uskonnollinen ihminen, koen, että pääsiäinen on jonkin uuden alku. Pääsiäisenä talvi jää lopullisesti taakse, ja kevät ottaa vallan. Pääsiäisenä 2003 elämäni muuttui, pääsiäisen jälkeen 2007 käräjäoikeus antoi päätöksensä ja 2008 pääsiäisen jälkeen istuin hovioikeudessa. Pääsiäisen aikaan liittyy siis paljon kipeitä muistoja, ikäviä tilanteita ja surua. Mutta toisaalta myös jonkinlaista huojennusta siitä, että se kaikki on nyt ohi.

Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen itseäni selviytyjänä. Olen selvinnyt jostakin niinkin kauheasta kuin seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksesta. Koen, että olen kulkenut pitkän tien tähän pisteeseen, ja jostakin kumman syystä se selkeni minulle tänään. En voi kuvailla sitä helpotuksen tunnetta, jota nyt tunnen. Ikään kuin olisin jättänyt jotakin hyvin raskasta taakseni, aloittanut uuden elämän uudenlaisine haasteineen, suruineen ja iloineen. Tähän liittyy tietenkin se, että olen muuttanut, läheisissä ihmissuhteissa on tapahtunut muutoksia ja viime kesän vakava sairastuminen alkaa olla taakse jäänyttä aikaa.

Muistot kulkevat mukana, ja suuri osa niistä on vielä käsittelemättä. Niiden luonne on kuitenkin muuttunut. Vaikka ne ahdistavat ja ovat ikäviä, ajattelen, että olen selviytynyt siitä kaikesta. Koen suoranaista ylpeyttä itsestäni ja mietin, miten ihmeessä olen jaksanut kaiken tämän? Ja tietenkin terapiaa ja näiden asioiden käsittelyä on edessä vielä paljon, mutta tunnen että olen saanut aivan toisenlaisen näkökulman asiaan. Viime aikoina mieleeni on mahtunut paljon muutakin kuin vain nämä traumaattiset tapahtumat. Ehkä vihdoin olen hyväksynyt sen kaiken osaksi omaa menneisyyttäni. On kuitenkin tosiasia, että nämä tapahtumat ovat väistämättä vaikuttaneet siihen kuka olen ja miten katson tätä maailmaa. Ne ovat osa minua. Minä olen selviytyjä.

Muuttaessani törmäsin siihen laatikkoon, jossa pidän kaikki raiskaukseen liittyvät asiakirjat. Käräjä- ja hovioikeuden päätökset, esitutkintamateriaali, omat muistiinpanoni oikeudenkäyntejä varten…  Ne nostavat pintaan tietenkin paljon ahdistavia muistoja. Tartuin hetkeksi hovioikeuden päätökseen, mutta en pystynyt lukemaan sitä alkusivua pidemmälle, oikeastaan mieleni teki polttaa koko laatikko ikävine sisältöineen. Toisaalta ajattelen, että ne ovat osa elämääni ja oikeastaan kertomus oikeuden voitosta. Tekijä tuomittiin, mutta en silti ajattele, että hän olisi saanut ansioidensa mukaan. Omasta mielestäni tuomion olisi pitänyt olla pidempi, mutta Suomen oloissa tietenkin mikä tahansa ehdoton tuomio raiskauksesta on hyvä asia.

Oikeusprosessi oli henkisesti raskas ja vaikea. Ensimmäisenä käsiteltiin lähestymiskieltoasiaa (2003-2004 vuodenvaihde), ja tässä istunnossa minun ei tarvinnut itse olla läsnä. Toivon kuitenkin, että olisin ollut. Lähestymiskieltoa ei nimittäin määrätty. Siihen oli oikeastaan kaksi syytä: Paha Mies asui toisessa kaupungissa (n.15km päässä) ja Pahan Miehen mukaan “meillä oli seurustelusuhde”. Olin järkyttynyt näistä perusteluista. Ensinnäkin koko sen puolen vuoden ajan mies oli vainonnut minua ihan omassa kotikaupungissanikin (pääkaupunkiseudulla kun ollaan, eivät välimatkat oikeasti ole kovin pitkiä) ja meillä EI TODELLAKAAN OLLUT seurustelusuhdetta. Ja vaikka olisi ollutkin, miten se muka olisi vaikuttanut lähestymiskieltoon??? Koin, että ensimmäinen erä oli auttamatta hävitty.

Syyttäjä päätti syyttämisestä tammikuussa 2007. Saatuani tiedon tästä, hain heti apua YTHS:ltä ja jotakin avunrippeitä sainkin (tosin viikkojen yrittämisen jälkeen!). Pääsin käymään kolmisen kertaa psykologilla, josta minut ohjattiin kunnalliseen kriisikeskukseen. En vieläkään saanut oikeastaan ammattiapua, vaan juttelin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Käräjäoikeuden käsittelyssä keväällä 2007 olin suorastaan hysteerinen, ja vihasin sitä, että jouduin kertomaan tuntemattomille, kylmästi käyttäytyville henkilöille intiimejä asioita ja vastaamaan vastapuolen asianajajan inhottaviin kysymyksiin. Minun ei tarvinnut nähdä tai edes kuulla raiskaajaani, olin vain oman osuuteni ajan kopperossa vastaamassa kysymyksiin, joita minulle esitettiin.

Tämän jälkeen hakeuduin taas YTHS:lle, sillä vanhat ja kipeät haavat oli revitty auki, ja olin varma, että vastapuoli valittaa hovioikeuteen. Mikään ei siis olisi lähelläkään loppua. Vasta nyt sain oikeata apua, pääsin psykologin vastaanotolle ja siitä minut ohjattiin edelleen psykiatrille ja KELAn tukemaan psykoterapiaan.

Hovioikeuteen juttu meni helmikuussa 2008. Oikeudessa asetelma oli tällä kertaa erilainen. Istuin salissa niin, että näin vastapuolen asianajajan, tuomarit, notaarit, syyttäjät ym. Syytetty oli viety toiseen tilaan kuulemiseni ajaksi. Kerroin taas ne aivan samat asiat kuin edelliselläkin kerralla, itkin ja itkin lisää. Tämän jälkeen koin järkytyksen: raiskaajani sai itse esittää minulle kysymyksiä (käräjäoikeudenkäynnissä syytetyn asianajaja tai oikeusavustaja oli esittänyt ne). Hän käytti varsin roisia kieltä, puhutteli minua etunimelläni, pyrki saamaan minut nalkkiin jostakin. En suostunut puhumaan Pahalle Miehelle mitään. Vastasin kysymyksiin, mutta osoitin vastaukseni kaikille muille paitsi Pahalle Miehelle. Hänen puhetapansa oli sellainen, että hän ujutti omaan kysymykseensä oman “näkemyksensä” (siis valheensa) ja sitten kysyi minulta: “eikö niin?”. Joka kerta vastasin ei, ja kerroin miten asiat mielestäni menivät. Oli raivostuttavaa kuulla, kuinka Paha Mies lateli niin sutjakasti sellaista, mitä ei tapahtunut. Tuomari joutui puuttumaan monta kertaa kysymyksiin, ja sanomaan, että vain kysymykset ovat sallittuja, eivät omat mielipiteet (joilla Paha Mies siis yritti manipuloida ja provosoida minua). Tuomari ohjeisti, että minun ei tarvitse sanoa mitään mihinkään, joka ei ole kysymyksen muodossa. Ja en sanonutkaan. Jos Paha Mies ei lausunut kysymyslausetta, pidin suuni kiinni vaikka sisälläni kiehui. Olisin tahtonut huutaa ja raivota sille eläimelle, joka keksi päästään sellaisia asioita joita ei ollut käynyt, ja joka sanoi, että MINÄ olisin halunnut sitä, että minulla ei ollut mitään sitä kaikkea tapahtunutta vastaan. Pysyin kuitenkin tyynenä. Lopussa Paha Mies oikeastaan huusi minulle sellaisen lauseen, joka ei varmasti ikinä lähde mielestäni pois: “ja sä rukoilit, että mä tulisin sun sisään”. Tämän kuultuani murruin täysin. Raiskaajani sanoi, että minä olisin rukoillut, että hän tulee sisääni. En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, joka minulla siinä hetkessä oli. Paha Mies raiskasi minut ja kehtasi vielä väittää, että minä olisin itse sitä halunnut ja rukoillut. Tässä vaiheessa tuomari vihelsi pelin poikki.

Nämä kaikki oikeudenkäynteihin liittyvät muistot ovat kovin kipeitä. Minusta tuntui, että kaikki mitä minusta oli mahdollista nyhtää irti nyhdettiin irti. Tunsin, että olin aivan alasti, vailla mitään suojaa tuntemattomien ihmisten edessä kertomassa syvimmätkin ajatukseni ja henkilökohtaisimmat tapahtumani. Toisaalta ajattelen, että ilman kaikkea sitä kärsimystä paha ei olisi saanut palkkaansa, mutta mielestäni hinta oli kova. Jos tuomiota ei olisi tullut tai sitä olisi alennettu, olisin luultavasti masentunut entistä pahemmin ja kokenut, että kaikki se kärsimys oli turhaa. Mutta toisin kävi. Vastapuoli päätti hakea valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. Se hylättiin. Kun sain tietää siitä kesällä 2008, olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Oikeusrumba oli viimeinkin ohi.

Miten vaikeaa onkaan kieltäytyä sellaisista tehtävistä, joissa joku muu välttämättä tarvitsee apua, vaikka itse ei jaksaisi enää ollenkaan. Tällä hetkellä olen henkisesti ja fyysisesti loppu. Treeni ei kulje, nukkuminen/nukahtaminen on vaikeaa, lihaksia särkee, apea mieli eikä yleisesti vaan jaksa. Jouduin eilen sijaistamaan kaksi rankkaa ryhmäliikuntatuntia vielä varsinaisen työpäivän päätteeksi. Minua ahdisti suunnattomasti tieto siitä, että joudun antamaan itsestäni taas sata prosenttia vaikka keho ja mieli molemmat pistävät vastaan. Onneksi tunnit kuitenkin sujuivat suht hyvin ja pystyin keskittymään ohjaamiseen. Tuntien jälkeen olin suorastaan epätoivoinen. Kun asiakkaat olivat poistuneet ja olin hetken yksin, mieleni olisi tehnyt vain vajota lattialle ja itkeä siitä kaikesta kivusta ja särystä. Mietin pitkään, miksi en taaskaan osannut sanoa ei, miksi yliarvioin voimavarojani ja pyrin täydellisyyteen, kiltin tytön rooliin.

Huolimatta tuosta kaikesta itkusta ja hampaidenkiristyksestä päätin, että voin tulla tekemään töitä ensi viikon keskiviikkona. Siis hetkinen… Kun kerrankin minulla olisi aikaa tehdä jotakin mukavaa ja itseäni kiinnostavaa (ensi viikkohan on täällä hiihtolomaviikko), mennä vaikka jonkun muun ohjaamalle liikuntatunnille, otan itselleni lisää töitä. Ja vain siksi, että tilanne töissä on kinkkinen ja vaatii lisäapua. Jossakin välissä pitäisi taas opiskella ja ohjata jumppaa.

Luulin, että olin jo jonkin verran mennyt eteenpäin. Löysin kertakaikkisesti aivan loistavan työpaikkailmoituksen, johon olisin tahtonut tarttua, mutta en sitä tehnyt. Huomasin, että sellaisen “lisätyön” ottaminen on nyt vain liikaa. Mihin tuo ajattelutapa sitten katosi? Tätä menoa taidan ajaa itseni loppuun, enkä usko, että terapiaprosessini etenee toivotulla tavalla jos vain pyrin täyttämään päiväni kaikella mahdollisella. Luulen, että tässä on hieman takana sitä, että en oikein halua ajatella joitakin asioita liittyen minulle tapahtuneeseen, ja ehkä siksi olen treenaamassa ja työskentelemässä itseäni hengiltä. Totuutta pitäisi kait vain katsoa suoraan silmiin ja myöntää miten asiat ovat. Olen sen ennenkin ymmärtänyt, mutta joudun melko usein muistuttamaan itseäni siitä. Silloin mieleeni muistuvat äitini kertakaikkisen ärsyttävät sanat “totuus on viisauden alku”…